POSSESSIIVISUFFIKSI KOLMESSA ROMAANISSA

Suomen puhekielessä on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut ja tapahtuu vieläkin suuria muutoksia, ja suurin niistä on ehkä possessiivisuffiksien redusointi. Yleiskielen normatiivista omistusmuotojärjestelmää ei aina noudateta puhekielessä eikä aina kirjakielessäkään. Esimerkiksi nykyajan uudemmassa kaunokirjallisuudessa esiintyy usein suffiksittomuutta.

Mutta jo 20. vuosisadan alussa esiintyi suffiksittomia muotoja joidenkin ihmisten puhekielessä. Tutkimukseni käsittää suomen kielen possessiivisuffiksien variaatioita sadan vuoden ajalta. Olen valinnut kappaleen tekstiä kolmesta romaanista eri aikakausilta, ja näistä olen poiminut kaikki omistusmuodot. Nämä romaanit ovat F. E. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919), Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) ja Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani (2004).

Yleiskielen refleksiiviset omistusmuototyypit ovat 1. (ja 2.) persoonassa kirjani ja 3. persoonassa kirjansa, ja yleiskielen ei-refleksiiviset omistusmuototyypit ovat 1. (ja 2.) persoonassa (minun) kirjani, ja 3. persoonassa hänen (heidän) kirjansa.

 F. E. Sillanpään käyttämät omistusmuodot ovat 1. ja 2. persoonassa refleksiivinen kirjani, ei-refleksiiviset minun kirjani, kirjani, meidän perhe, minun kirja ja 3. persoonassa refleksiivinen kirjansa, ei-refleksiiviset hänen kirjansa, sen kirja. Näyttää siltä, että F. E. Sillanpää käyttää 3. persoonan yleiskielistä rakennevarianttia hänen kirjansa, kun hän kirjailijana referoi, mitä tapahtuu (a), mutta murteellista varianttia sen kirja, kun hän antaa romaanin henkilöiden itse puhua omista asioistaan (b).

(a) Sanomien jutut eivät suurestikaan hänen mieltänsä kiinnittäneet ... (Sillanpää 1919, 168)

(b) Nyt on siis Hiltukin jo kuollut. Eikös se ollut ihan selvää jo silloin kun se lähti. Eikös se ollut selvää sen lapsuudesta asti. (Sillanpää 19191, 170)

Väinö Linnan käyttämät omistusmuodot ovat 1. ja 2. persoonassa refleksiivinen kirjani, ei-refleksiiviset minun kirjani, kirjani sekä murteellinen variantti mun kirjani ja 3. persoonassa refleksiivinen kirjansa, ei-refleksiivinen hänen kirjansa.

Mikko Rimmisen käyttämät omistusmuodot ovat 1. ja 2. persoonassa refleksiivinen kirjani, ei-refleksiivinen mun kirja ja 3. persoonassa refleksiivinen kirjansa, ei-refleksiivinen sen kirja.  Mikko Rimminen käyttää refleksiivisissä tapauksissa normatiivisia tyyppejä kirjani ja kirjansa, mutta ei-refleksiivisissä tapauksissa hän käyttää epänormatiivisia tyyppejä mun kirja ja sen kirja, jotka ovat nyt yleisiä nuorten helsinkiläisten puhekielessä.

Heikki Paunonen (Paunonen 1995, 502 f.) on 1970- ja 1990-luvuilla tutkinut nuorten, keski-ikäisten ja vanhojen helsinkiläisten puhekieltä. Nykyään nuorten puhekielessä yleisimmät omistusmuodot 1. persoonassa ovat refleksiiviset mun kirja ja kirjani ja ei-refleksiivinen mun kirja. 3. persoonassa nuorten käyttämät omistusmuodot ovat refleksiivinen kirjansa ja ei-refleksiivinen sen kirja. Omistusmuodot mun kirja ja sen kirja ei noudata yleiskielen normeja. Vanhojen henkilöiden puhekielessä yleisimmät omistusmuodot ovat 1. persoonassa refleksiivinen kirjani ja ei-refleksiiviset mun kirjani, mun kirja ja 3. persoonassa yleisin omistusmuoto on hänen kirjansa. Vanhat käyttävät usein suffiksillisia muotoja ja heidän kielensä näyttää olevan normatiivisempaa kuin nuorten kieli.

On mielenkiintoista, että Sillanpään vanha murteellinen rakennevariantti sen kirja on nyt se puhekielinen variantti, jota melkein kaikki nuoret helsinkiläiset käyttävät, kun vanhat helsinkiläiset käyttävät usein yleiskielistä varianttia hänen kirjansa. Valinta näiden varianttien välillä näyttää meidän päivinämme riippuvan puhujan iästä eikä pronominien käyttöyhteyksistä.

Kuten Rimmisen romaanista käy ilmi, suffiksittomia omistusmuototyyppejä käytetään myös nykysuomen kirjakielessä. Voidaankin sanoa, että nykyään nuoret ja vanhat puhuvat ja kirjoittavat kahta eri kieltä. Suomen kielen lautakunta suosittelee kuitenkin omistusliitteiden käyttöä. Suomen kieli on kaikkien suomalaisten kieli, sekä nuorten että vanhojen yhteinen kieli.

Suomen kielen pro gradu-tutkielma: Det possessive suffiks i tre finske romaner. Analyse af ejefraserne gennem en 100-årig periode Kööpenhamina 2005